Japanin Demokraattinen puolue

historia

DPJ: n perustivat syyskuussa 1996 uuden Harbinger-puolueen (Shintō Sakigake) jäsenet; puolueen varhaisten johtajien joukossa oli monia vakiintuneita poliitikkoja, kuten Japanin entinen pääministeri Hata Tsutomu, sen ensimmäinen pääsihteeri (1998-2000); toinen pääministeri (2009-10), Hatoyama Yukio, DPJ: n presidentti vuosina 1999-2002 ja uudelleen 2009-2010; ja Kan Naoto, joka seurasi Hatoyamaa pääministerinä vuonna 2010 ja toimi puolueen puheenjohtajana vuosina 1998-99, 2002-04 ja 2010-11. Orastava DPJ asettui ehdolle maan parlamenttivaaleissa lokakuussa 1996 saaden 52 paikkaa edustajainhuoneeseen (valtiopäivien alahuoneeseen). Puolue rakensi tämän menestyksen varaan, sillä se sai 27 paikkaa edustajainhuoneeseen (ylähuoneeseen) heinäkuussa 1998. DPJ: n kasvua edesauttoivat sen fuusiot useiden pienempien puolueiden kanssa vuosien aikana, mukaan lukien maaliskuussa 1998 neljä liittolaista koalitiossa, joka tunnetaan nimellä Minyuren (lyhenne tulee sen kolmen perustajapuolueen nimistä), ja syyskuussa 2003 liberaalipuolue (Jiyūtō), jonka Ozawa Ichirō oli perustanut vuonna 1998 ja joka oli aiemmin (1999-2000) ollut mukana koalitiohallituksessa LDP: n kanssa.

kesäkuun 2000 edustajainhuoneen vaaleissa DPJ sai 32 paikkaa, yhteensä 127 edustajainhuoneen 480 paikasta. Yhdistyttyään Ozawan liberaalipuolueen kanssa syyskuussa 2003 ja menestyttyään vaaleissa kaksi kuukautta myöhemmin puolue oli kasvattanut määrän 177 paikkaan. Ozawan de facto johdolla puolue teki jälleen vahvan nousun heinäkuun 2004 edustajainhuoneen vaaleissa. Syyskuussa 2005 puolue koki kuitenkin suuren vaalitappion menettäen kolmanneksen alahuoneen paikoistaan LDP: n saavuttaessa kaikkien aikojen suurimman yhden vaalivoiton.

Ozawa valittiin virallisesti DPJ: n puheenjohtajaksi huhtikuussa 2006, ja puolueen onni alkoi kääntyä LDP: n Koizumi Junichiron astuttua syrjään pääministerin paikalta saman vuoden syyskuussa. Äänestäjät olivat sittemmin yhä tyytymättömämpiä Koizumin seuraajiin ja LDP: hen yleensä. DPJ ryhmittyi uudelleen vuoden 2007 ylähuoneen vaaleihin kasvattaen kokonaispaikkojaan 120: een 242-jäsenisessä elimessä. Liittolaispuolueiden tuen myötä DPJ: stä tuli tuon parlamentin hallitseva voima, mikä merkitsi ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen sitä, että jokin muu puolue kuin LDP hallitsi valtiopäivien edustajainhuonetta. DPJ: n menestys ja sen myöhempi ylähuoneen kyky tehdä tyhjäksi LDP: n ehdottama lainsäädäntö mainittiin tärkeimpinä syinä siihen, miksi Koizumin kaksi ensimmäistä seuraajaa pääministerinä, Abe Shinzo ja Fukuda Yasuo, kumpikin kestivät alle vuoden virassa. Ozawan eroaminen puolueen puheenjohtajuudesta toukokuussa 2009 johtui hänen avustajaansa liittyneestä varainhankintaskandaalista, ja Hatoyama valittiin tehtävään.

Asō Tarō, Fukudan seuraaja pääministerinä, ei onnistunut sen paremmin palauttamaan LDP: n kohtaloa japanilaisilla äänestäjillä. Elokuussa 2009 pidetyissä alahuoneen vaaleissa DPJ: n ehdokkaat saivat murskavoiton-308 paikkaa 480: stä—mikä käänsi vuoden 2005 vaalien tuloksen. Tämän jälkeen puolue solmi hallituskoalition kahden pienemmän puolueen kanssa, ja 16.syyskuuta Hatoyama seurasi Asōta pääministerinä.

Hatoyaman kausi pääministerinä kesti alle yhdeksän kuukautta. Hänen alkuperäinen suosionsa laski pian, ja lopulta hänet kumottiin hänen peruttua vuoden 2009 kampanjalupauksensa sulkea Yhdysvaltain Okinawalla sijaitseva sotilastukikohta, ilmoittaen sen sijaan, että tukikohta siirrettäisiin saaren toiseen osaan. Hatoyama erosi pääministerin ja puolueen puheenjohtajan tehtävistä 4.kesäkuuta 2010, ja Kan (joka oli toiminut valtiovarainministerinä tammikuusta 2010 lähtien) seurasi häntä molemmissa viroissa.

kanin virkakausi kesti vain noin puoli vuotta pidempään kuin Hatoyaman. Hänet valittiin uudelleen puolueen puheenjohtajaksi syyskuussa 2010, jolloin hän voitti Ozawan kovan haasteen. Kan joutui kuitenkin kasvavan kritiikin kohteeksi, koska hänen hallintonsa hoiti hätäapua ja elvytystoimia Honshun pohjoisosaan maaliskuussa 2011 iskeneen massiivisen maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen, erityisesti kun Fukushiman prefektuurissa tapahtui suuri ydinonnettomuus. Vaikka Kan selvisi kesäkuussa 2011 alahuoneen epäluottamusäänestyksestä, hän erosi puolueen puheenjohtajuudesta ja pääministerin tehtävistä 26.elokuuta. Häntä seurasi kummassakin tehtävässä—29.elokuuta ja 30. elokuuta—Noda Yoshihiko, joka oli toiminut valtiovarainministerinä Kan: n hallituksessa.

Noda joutui työskentelemään kahtia jakautuneen valtiopäiväjärjestyksen kanssa (DPJ: llä oli ylähuoneessa vain ohut äänivalta, ja LDP ja sen liittolaiset saattoivat estää lainsäädännön siellä) ja Ozawa haastoi DPJ: n johtajuuden—samalla kun hän yritti hallita tsunamin jälkeistä kriisiä maassa. Hän pystyi siirtämään ylimääräisiä menoja laskuja, joiden tarkoituksena oli käsitellä puhdistus ja jälleenrakentaminen kärsivillä alueilla, vaikka oli valituksia siitä, miten rahat käytettiin. Hänen yrityksensä nostaa kansallisen kulutuksen (myynnin) veroa vuoden 2012 puolivälissä kuitenkin onnistui, mutta vieraannutti Ozawan täysin, joka erosi DPJ: stä ja perusti muiden ryhmänsä jäsenten kanssa uuden poliittisen puolueen. Noda kuitenkin voitti uudelleen valinnan puolueen puheenjohtajaksi syyskuussa 2012.

oppositiossa olevan LDP: n painostus alahuoneessa pakotti hänet kuitenkin marraskuun puolivälissä hajottamaan kyseisen elimen ja vaatimaan parlamenttivaaleja. LDP: n ehdokkaat voittivat ylivoimaisesti joulukuun 16.päivän mielipidemittauksissa; DPJ: n kannatusluvut laskivat jo Ozawan ryhmittymän ja muiden tyytymättömien jäsenten lähdön jälkeen, ja se sai vain 57 paikkaa. Noda ilmoitti pian eroavansa puolueen puheenjohtajan paikalta, ja hänen tilalleen tehtävään valittiin Kaieda Banri. Noda erosi virallisesti pääministerin tehtävästä 26. joulukuuta, ja häntä seurasi LDP: n Abe Shinzo, joka oli toiminut kyseisessä tehtävässä vuosina 2006-07.

puolueen uudeksi puheenjohtajaksi Kaieda valittiin ensimmäisen kerran alahuoneeseen vuonna 1993 ja hän kuului DPJ: n perustajiin vuonna 1996. Hän toimi lyhyen aikaa kauppaministerinä (2011) Kan: n hallituksessa. Hänen välittömin tehtävänsä oli DPJ: n valmisteleminen heinäkuun 2013 ylähuoneen vaaleihin. Puolue oli menettänyt enemmistönsä edustajainhuoneessa vuoden 2010 vaaleissa, mutta säilytti useita paikkoja LDP: hen nähden. DPJ menestyi kuitenkin heikosti 21. heinäkuuta pidetyissä äänestyksissä, ja sen paikkamäärä putosi 59: ään, kun taas LDP sai tuntuvia voittoja. Puolue yllättyi Aben marraskuun 2014 ennenaikaisesta alahuoneen hajottamisesta ja vaatimuksesta pikavaaleista, jotka pidettiin 14.joulukuuta. Puolue sai ehdokkaita alle puolessa kiistanalaisista vaalipiireistä, mutta se kasvatti yhteensä 73 paikkaansa. Kaieda kuitenkin hävisi uudelleenvalintahakemuksensa ja ilmoitti eroavansa puolueen puheenjohtajan paikalta.

Kaiedaa seurasi tammikuussa 2015 Okada Katsuya, mutta Okada ei osoittautunut kykeneväksi hyödyntämään hidasta taloutta, joka ei ollut vastannut Aben ”Abenomics” – finanssipolitiikkaan. Maaliskuussa 2016 DPJ yhdistyi keskustaoikeistolaisen Japanin Innovaatiopuolueen kanssa ja muodosti itsensä uudelleen demokraattiseksi puolueeksi (DP). Saman vuoden syyskuussa puolue valitsi ensimmäiseksi naisjohtajakseen Renho Muratan. Renho menestyi hieman edeltäjiään paremmin, ja hän luopui virastaan heinäkuussa 2017 sen jälkeen, kun DP: n esitys paikallisvaaleissa Tokiossa oli surkea. Tässä vaiheessa DP oli pitkälti luopunut roolistaan pääoppositiopuolueena uudelle ryhmälle, joka kokoontui suositun Tokion kuvernöörin ja entisen LDP: n jäsenen Koike Yurikon ympärille. Kamppaileva puolue valitsi uudeksi johtajakseen Maehara seijin, DP: n veteraanin, joka oli toiminut ulkoministerinä Kan: n hallituksessa ennen eroamistaan laittomien maksujen skandaalin vuoksi.

28. syyskuuta 2017 Abe vaati pikaisia parlamenttivaaleja järjestettäväksi seuraavassa kuussa, ja Koike perusti keskustaoikeistolaisen toivon puolueen (Kibō no Tō). Koska Maehara ei nähnyt selvää tietä poliittiseen merkitykseen palaamiselle, hän ehdotti DP: n tosiasiallista lakkauttamista.suunnitelma sai yksimielisen hyväksynnän DP: n lainsäätäjiltä. Kaikkia DP: n ehdokkaita lokakuun parlamenttivaaleissa ohjeistettiin luopumaan puoluekannatuksestaan ja hakemaan jäsenyyttä toivon puolueesta.