kuukausi sitten kirjoitin lyhyen postauksen, jossa yritin vähän perääntyä kaikesta puheesta pulpista ja toiminnasta, jota olen viime aikoina tehnyt. Sinun pitäisi lukea se viesti ensin, jos et ole jo.
olen pyrkinyt määrittelemään nämä kaksi kirjailijan elämän osa-aluetta asioiksi, joita voi oppia (käsityö) ja asioiksi, joita ei voi (taide). Mutta se ei riitä. Ei ainakaan minulle-ei enää. Haluaisin sukeltaa edes hieman syvemmälle taiteen ja käsityön eroon.
yksinkertainen ero on DifferenceBetween.net lyhyessä artikkelissa ”ero taiteen ja käsityön välillä”:
taide on työn muoto, joka ilmaisee tunteita. Käsityö on työn muoto, jonka tuloksena syntyy konkreettinen tuotos, esimerkiksi muovailua ja veistämistä.
taidetta kuvataan usein rakentamattomaksi ja avoimeksi. Sillä ei ole ilmaisun rajoituksia, aivan kuten maalaustaiteessa. Käsityö taas on jäsenneltyä, eli sillä on tietty muoto, joka näkyy.
minulle se tarkoittaa, että hyvin tehty ”käsityö” muuttuu ”taiteeksi”, kun sitä arvostetaan sellaisenaan, ja huonosti toteutettu ”taide” voidaan siirtää ”käsityöksi”, jos se ei saa tunteellista vastakaikua. Taide on katsojan silmässä, ja suuri taideteos voi osoittaa vain vähän teknistä asiantuntemusta, kuten suuri Abstrakti ekspressionistinen teoksia Jackson Pollack usein arvostellaan maalauksia ”kuka tahansa” voisi tehdä, tai esimerkillinen käsityö kuin yksinkertainen lasi ja teräs toimistorakennus, joka kukaan ei löydä erityisen inspiroiva, mutta joka seisoo vuosituhansia, ja toimii täydellisesti suunniteltu.
konvergenssi, 1952. Kuva omaisuus Albright-Knox Art Gallery, Buffalo, NY.
tiedoksi, että näen Pollackin työn taiteena enkä ajattele sekuntiakaan, että olisin voinut tehdä sen. Nämä maalaukset ylittävät menetelmän. Se kertoo ajatuksesta, tunteesta, kommentista aikaan ja paikkaan, jossa ne on maalattu, kirjailijan sisäisestä elämästä . . . asioita, joita kaikki suuri taide jakaa: täysin aineettomia.
tästä huolimatta on reilua nähdä käsityö perinteenä ja taide innovaationa.
jako taiteeseen/taiteilijoihin ja käsityöläisiin / käsityöläisiin juontaa juurensa Renessanssihumanismiin, kun Laura Morellin TED-Ed-videollaan ”onko taiteen ja käsityön välillä eroa?”: ”yhden sukupolven aikana ihmisten asenteet esineitä ja niiden tekijöitä kohtaan muuttuisivat dramaattisesti ”ja kulttuuri alkoi” asettaa suuremman arvon yksilölliselle luovuudelle kuin kollektiiviselle tuotannolle.”
Morelli suosii termiä ”Kuvataide” maalaustaiteen, kuvanveiston ym.- voimmeko laajentaa tämän ”kirjoitettuun taiteeseen”? Jotta osaisimme arvostaa pulp Fictionia tai” boilerplate ” – jännäreitä taiteena samalla tavalla kuin arvostamme tiettyjä koriste-esineitä kuin kansantaidetta?
”ironista on, että taide ei ole parantunut, me olemme”, sanoi Brooke Davis Anderson, kuraattori ja Contemporary Centerin johtaja American Folk Art Museumissa New Yorkissa. ’Vihdoinkin voimme tunnistaa sen laadun.”Margo Jefferson kirjoitti New York Timesin teoksessa” Beyond Cultural Labeling, Beyond Art Versus Craft.”
”ihmiset väittelevät yhä käytettäväksi tehdyn taiteen (käsityö ja muotoilu) ja mietiskeltäväksi tehdyn taiteen (maalaus, piirustus ja kuvanveisto) suhteellisesta arvosta”, Jefferson jatkoi. ”Se on utilitaristinen ja korkean taiteen perinne. Mutta miksi korkea merkitsee parempaa? Miksei se voi vain kuvata tiettyä tekniikoiden ja käytäntöjen historiaa?”
hyvä kysymys. Mutta fiktiota ei koskaan luotu käytettäväksi samalla tavalla kuin tuolia tai tarjoiluastiaa käytetään, joten nyt tämä erottelu pettää. Jos pulp oli ilkeä ”viihdyttää” niin eikö se ole luonteeltaan tunteiden herättämistä, siis hyvää tai huonoa, taidetta?
luulen niin.
”onneksi”, Jefferson kirjoitti, ” instituutiot ja yksilöt päättävät heittää pois vanhat väittelyt hienoksi, kansalliseksi, korkeaksi tai utilitaristiseksi nimetyn taiteen suhteellisista arvoista. Tärkeintä on ymmärtää jokainen perinne. Tarkoitus on avata silmät jokaiselle taiteilijalle, joka, kuten Joseph Conrad sanoi, voi saada meidät kuulemaan, tuntemaan ja ennen kaikkea näkemään.”
sama aiemmin marginalisoituneiden genrejen kirjoittajille. Kaksintaistelevaa velhoa esittävä romaani, jos se herättää lukijassaan tunnereaktion, on yhtä lailla kaunokirjallinen teos kuin akateemisen maailman ”hienoiksi” nimetyt romaanit.