kritiikki Duluthin mallia kohtaan on keskittynyt ohjelman vaatimukseen, että miehet ovat väkivaltaisia tekijöitä, koska heidät on sosialisoitu patriarkaatissa, joka suvaitsee miesten väkivaltaa, ja että naiset ovat uhreja, jotka ovat väkivaltaisia vain itsepuolustukseksi. Jotkut arvostelijat väittävät, että ” Duluthin malliin perustuvat ohjelmat saattavat jättää huomiotta tutkimuksen, joka yhdistää perheväkivallan päihdeongelmiin ja psykologisiin ongelmiin, kuten kiintymyssuhdehäiriöihin, jotka juontavat juurensa lapsuuden hyväksikäyttöön tai laiminlyöntiin tai siihen, ettei ole ollut riittävästi sosiaalistumista ja koulutusta.”Toiset arvostelevat Duluthin mallia liian ristiriitaiseksi sen sijaan, että se olisi terapeuttista, keskittyen pelkästään hyväksikäyttäjän tekojen ja asenteiden muuttamiseen sen sijaan, että se käsittelisi taustalla olevia tunneperäisiä ja psykologisia kysymyksiä. Brittiläisen Kolumbian yliopiston psykologian professori Donald Dutton, joka on tutkinut väkivaltaisia persoonallisuuksia, sanoo: ”Duluthin mallin kehittivät ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet mitään terapiasta”, ja huomauttaa myös, että ”lesbojen pahoinpitely on yleisempää kuin heteroseksuaalien pahoinpitely.”Philip W. Cook muistuttaa, että homoseksuaalisessa perheväkivallassa patriarkaatti puuttuu: miesten valta-asema ei ole samaa sukupuolta olevien parisuhteissa, ja itse asiassa naisten hyväksikäytöstä ilmoitetaan yli kaksi kertaa useammin kuin miesten miesten hyväksikäytöstä. Lisäksi jotkut kriitikot huomauttavat, että malli jättää huomiotta sen todellisuuden, että naiset voivat olla perheväkivallan tekijöitä myös heterosuhteissa.
sen kannattajat väittävät, että Duluthin malli on tehokas ja hyödyntää parhaiten niukkoja resursseja. Kuitenkin Ellen Pence itse on kirjoittanut,
”päättämällä, että vallantarve tai-halu oli motivoimana pahoinpitelyn takana, loimme käsitteellisen viitekehyksen, joka ei itse asiassa sopinut monien niiden miesten ja naisten elämään, joiden kanssa työskentelimme. DAIP: n henkilökunta ei lannistunut teoriamme eroista ja niiden kanssa työskentelevien todellisista kokemuksista, joiden kanssa työskentelimme, itse tapaukset loivat vinosilmän jokaiseen teoreettiseen haarniskaamme. Omasta puolestani huomasin, että monet haastattelemistani miehistä eivät tuntuneet ilmaisevan halua vallasta kumppaniinsa nähden. Vaikka käytin hellittämättä kaikkia tilaisuuksia osoittaakseni ryhmien miehille, että he olivat niin motivoituneita ja vain kieltäviä, se tosiasia, että vain harvat miehet koskaan ilmaisivat tällaista halua, jäi minulta ja monilta työtovereiltani huomaamatta. Lopulta tajusimme löytävämme sen, minkä olimme jo ennalta päättäneet löytää.”