yksi ihmiskokeiden keskeisimmistä eettisistä periaatteista on, että kokeilija ei saa alistaa kokeeseen osallistuvia mihinkään menettelyyn, johon he eivät olisi halukkaita ryhtymään itse. Ajatus kodifioitiin ensimmäisen kerran Nürnbergin lakiin vuonna 1947, mikä oli seurausta natsilääkäreiden kokeista Nürnbergin oikeudenkäynneissä, joita syytettiin uhrien murhaamisesta ja kiduttamisesta arvottomissa kokeissa. Useita näistä lääkäreistä hirtettiin. Nürnbergin säännöstön viidennessä kohdassa edellytetään, että koehenkilöille vaarallista koetta ei saa tehdä, elleivät koehenkilöt itse osallistu siihen. Nürnbergin koodi on vaikuttanut lääketieteellisiin kokeisiin käytännesääntöihin ympäri maailmaa, samoin kuin altistus kokeille, jotka ovat sittemmin epäonnistuneet sen seuraamisessa, kuten pahamaineinen Tuskegee-syfiliskoe.
toinen eettinen periaate on, että vapaaehtoisten on pärjättävä hyötyäkseen tutkimuksesta, vaikka se olisi vain kaukainen mahdollisuus saada tulevaisuudessa hoitoa sairauteen, johon heillä on vain pieni mahdollisuus sairastua. Kokeellisia lääkkeitä tehdään joskus potilaille, joilla on hoitamaton tila. Jos tutkija ei ole, että ehto sitten ei voi olla mitään hyötyä heille henkilökohtaisesti. Esimerkiksi Ronald C. Desrosiers vastatessaan siihen, miksi hän ei testannut itse kehittämäänsä AIDS-rokotetta, sanoi, ettei hänellä ollut AIDS-riskiä, joten hän ei voinut mitenkään hyötyä.
tärkeä osa eettisen komitean valvontaa on varmistaa, että tutkittavien tietoon perustuva suostumus on annettu. Tietoon perustuva suostumus on periaate, jonka mukaan kokeilun vapaaehtoisten tulisi täysin ymmärtää menettely, joka tapahtuu, olla tietoisia kaikista riskeistä, ja antaa suostumuksensa osallistua kokeiluun etukäteen. Tietoisen suostumuksen periaate säädettiin ensimmäisen kerran Yhdysvaltain armeijan suorittamassa Keltakuumetutkimuksessa Kuubassa vuonna 1901. Siihen aikaan ei kuitenkaan ollut yleistä tai virallista ohjeistusta. Näin oli, kunnes keltakuume-ohjelmaan viitattiin Nürnbergin säännöstöä laadittaessa. Tätä kehiteltiin edelleen Helsingin julistuksessa vuonna 1964 maailman Lääkäriliiton toimesta, josta on sittemmin tullut eettisten komiteoiden ohjeiden perusta.
eettisten komiteoiden koollekutsuminen ihmiskokeiden tutkimusprotokollan hyväksymiseksi kirjoitettiin kansainvälisiin ohjeisiin ensimmäisen kerran Helsingin julistuksen ensimmäisessä tarkistuksessa (Helsinki II, 1975). Kehitysmaissa tehtyjä lumelääkekokeita koskevasta neljännestä tarkistuksesta (1996) syntyi kiista. Väitettiin, että Yhdysvalloissa Intiassa suoritetut HIV-lääkettä tsidovudiinia koskevat kokeet rikkoivat tätä vaatimusta. Tämä johti siihen, että Yhdysvaltain elintarvike-ja lääkevirasto lakkasi ottamasta käyttöön Helsingin uusia tarkistuksia ja viittasi sen sijaan vuoden 1989 tarkistukseen.
eettiset komiteat on myös asetettu vaatimukseksi kansainvälisissä eettisissä ohjeissa biolääketieteellisestä tutkimuksesta, johon osallistuu ihmisiä ja jonka on tuottanut Maailman terveysjärjestön (WHO) perustama Council for International Organizations of Medical Sciences (CIOMS). Ensimmäisen kerran vuonna 1993 julkaistut CIOMS-ohjeet eivät ole oikeudellisesti sitovia, mutta niillä on ollut vaikutusta eettisten komiteoiden kansallisten sääntöjen laatimiseen. COIMS-ohjeissa keskitytään kehitysmaiden käytäntöihin.