sotilasura ensimmäisen maailmansodan aikana
vasta kun kaksi venäläistä armeijaa uhkasi vallata Saksan 8.Armeijan Itä-Preussissa, Ludendorff nimitettiin 8. armeijan esikuntapäälliköksi. Dynaamisena mutta ajoittain ankarana ja kriisiaikoina usein hermostuneena Ludendorff määrättiin rautaisista hermoistaan tunnetulle iäkkäälle kenraali Paul von Hindenburgille. Ludendorff piti hänen ja ylipäällikkönsä kohtaamia ongelmia vaikeina, mutta ei koskaan ratkaisemattomina.
Hindenburgin ja Ludendorffin huikea voitto venäläisistä elokuussa 1914 Tannenbergissa Itä-Preussissa, taistelu, joka toi Hindenburgille maailmanlaajuista mainetta, seurasi saksalaisten tappio Marnessa lännessä, mikä merkitsi Ludendorffin tarkistetun Schlieffen-suunnitelman epäonnistumista. Kahden vuoden ajan Hindenburg ja Ludendorff taistelivat venäläisiä vastaan idässä. Ludendorffin suunnitelma yleishyökkäyksestä Venäjää vastaan vähentämällä tilapäisesti Saksan joukkoja lännessä ei saanut armeijan ylimmän johdon hyväksyntää kesällä 1915.
vasta elokuussa 1916, saksalaisten Verdunissa suorittaman hyökkäyksen epäonnistuttua ja ottaen huomioon liittoutuneiden hyökkäykset sekä itä-että länsirintamalla, keisari lopulta nimitti nämä kaksi kenraalia ottamaan ylimmän sotilasjohdon. He yrittivät käydä eräänlaista totaalista sotaa mobilisoimalla koko kotirintaman joukot, jotka kärsivät jo brittien saarron vaikutuksista. Ludendorff pani kaiken yhden kortin varaan, itsepäisen ”voittoisan rauhan” tavoittelun, jonka tarkoituksena oli turvata Saksan aluevoitot idässä ja lännessä. Vuonna 1917 hän hyväksyi rajoittamattoman sukellusvenesodan brittejä vastaan, joka johti Yhdysvaltain liittymiseen sotaan Saksaa vastaan, mutta ei Englannin romahdukseen. Kun tsaari oli syösty vallasta maaliskuussa 1917, Ludendorff antoi siunauksensa venäläisten bolševikkien emigranttien paluulle (mukaan lukien vielä tuntematon V. I. Lenin) siinä toivossa, että saisi venäläiset solmimaan rauhan. Hindenburg ja Ludendorff, jotka nyt harjoittivat eräänlaista sotilaallista puolivaltaa, saivat aikaan myös valtakunnankansleri Theobald von Bethmann Hollwegin erottamisen siinä harhaisessa toivossa, että valtakunnan johtoon löytyisi” vahva mies”.
21.maaliskuuta 1918 Ludendorff aloitti yleishyökkäyksen länsirintamalla tarkoituksenaan murskata englantilais-ranskalaiset armeijat ja pakottaa päätös Euroopassa ennen amerikkalaisten saapumista voimaan. Mutta hän oli yliarvioinut Saksan armeijoiden voiman; hyökkäys epäonnistui, ja kun syksyllä 1918 Saksan liittolaisten—Itävalta-Unkarin, Bulgarian ja Turkin—romahdus oli lähellä, Ludendorff vaati välittömiä neuvotteluja aselevosta. Toivottoman ylityöllistetyn kenraalin hermot pettivät hetkeksi, ja psykiatri piti kutsua korkeimpaan päämajaan. Kun Ludendorff tajusi aselepotilaiden ankaruuden, hän vaati sodan jatkamista. Kun hän näki, etteivät poliittiset johtajat olleet valmiita tähän, hän tarjosi eronpyyntöään, jonka Vilhelm II hyväksyi loka. 26, 1918. Samalla keisari Ludendorffin suureksi vastenmielisyydeksi määräsi Hindenburgin pysymään virassaan. Tahdonvoiman ja energian titaani, joka oli yrittänyt mahdotonta, revittiin yhtäkkiä pois hänen toiminta-alueeltaan; järkytys oli valtava. Ludendorff otti marraskuussa 1918 puhjenneen vallankumouksen täysin vastaan ja lähti maanpakoon Ruotsiin useiksi kuukausiksi.
vaikka yleisesikuntaupseerit preussilaisen tavan mukaan ottivat yhteisvastuun kaikista tehdyistä päätöksistä, heidän oli säilytettävä tiukka nimettömyys. Ludendorff, jonka kunnianhimo oli yhtä valtava kuin hänen strategiset lahjansa, väitti hävityn sodan loppuvaiheessa olleensa ensimmäisen maailmansodan ainoa todellinen ”komentaja”. hän väitti, että kulissien takana toimineet pahat voimat olivat riistäneet häneltä voiton; hän oli, kuten Siegfried sankarillisissa germaanisissa saagoissa, puukotuksen uhri selkään. Levittämällä legendaa, jonka mukaan ”kotirintama” sabotoi kentällä voittamatonta Saksan armeijaa, hän teki paljon julkisen elämän myrkyttämiseksi Weimarin tasavallassa.