Walter Becker, kitaristi, basisti ja Steely Danin perustajajäsen, menehtyi sunnuntaiaamuna. Hän oli kuusikymmentäseitsemän, ja asuu Maui.No virallista kuolinsyytä on tarjottu julkisesti, joskin earlierthis year, after Becker skipped shows in New York and Los Angeles, Donald Fagen, his long partner in Steely Dan, told Billboard thatBecker had been ” recearing from a procedure.”
Becker syntyi Queensissa, ja hän valmistui Stuyvesantista, yhdestä Newyorkin valikoivimmista julkisista lukioista, vuonna 1968. Hän ja Fagen tapasivat Atbard, liberal-arts college Annandale-on-Hudson, ja alkoi pelata yhdessä kuin undergraduates. (Yhdessä vaiheessa, he muodostivat ryhmän nimeltänahkainen Canary, joka myös esillä koomikko Chevy Chase, ondrums). Steely Dan yhdistyi vuonna 1971,kun Becker jätti Bardin, ja hän ja Fagen muuttivat länteen, Kaliforniaan.
yhtyeen début LP, ”Can’ t Buy a Thrill”, julkaistiin vuonna 1972, ja siltä julkaistiin kaksi kartoitussingleä,” Do It Again ”ja ” Reelin’ in thevears.”Becker oli tuolloin vasta kaksikymmentäkaksi, mutta—Ja sanon tämän rakastavasti, ihaillen—yhtyeen varhaiset hitit uppoavat midlifeyearningiin. Aivan kuin he olisivat vaistomaisesti siirtyneet eräänlaiseen ennenaikaiseen, pansofiseen aikuisuuteen. Varsinkin ”Reelin’ in they years ”on awesome and wistful accounting of how time goes by:” your everlastingsummer / you can see it fading fast / So you grab a piece of something /That you think is gonna last”, Fagen kurittaa. On poikkeuksellista, että losangelesilaiset nuoret miehet kirjoittivat ja lauloivat nämä laulut vakuuttavasti.
kun Steely Dan esiintyi ensimmäisen kerran ”Americanbandstandissa” vuonna 1973, DickClark omaksui juhlallisen, lähes professorillisen innokkaan ennen kuin kuvaili yhtyettä ”ajattelevan ihmisen musiikiksi.”Vihjaus oli: Jos haluat toparty, jatka eteenpäin. Fagenilla ja Beckerillä oli maine räväköinä, pikkutarkkoina ja ylväinä. Heidän laulunsa ovat erittäin monimutkaisia, rakenteellisesti – yksi harmonisesti voi kestää päiviä. Vaiheiden väliset siirtymät ovat niin asiantuntevia, että ne tuntuvat näkymättömiltä, mutta silti kumulatiivinen vaikutus kuljettaa: kun ihminen ilmestyy uudelleen Steely Dan-kappaleen toiselle puolelle, hänestä tuntuu kuin hänet olisi kelluttu jossain muualla. Se hämmentää sillä tavalla, että uuteen kauteen herääminen hämmentää. Ei ole harvinaista katsoa taaksepäin ja miettiä, mikä päivä nyt on?
Clark ei siis ollut väärässä luonnehdinnassaan. Muutamien muiden genrejen (R. & B., Chicago blues,latinalaismusiikin eri muodot) ohella Fagen ja Becker sisällyttivät jazzin elementtejä laulunkirjoituksiinsa; kuuntelijoille, jotka ovat saattaneet ollaepätuntemusta yksityiskohtia, mitä tämä tarkoitti, erityisesti aseventies-rock yhteydessä, ”elements of jazz” varmasti tuntui pretentiousshorthand for ” nörtti tavaraa.”Enimmäkseen, Fagen ja Becker olivat tyytymättömiä rock and roll’ s more moukkamainen, wrecking-ball taipumuksia, ja ajatteli, että he voisivat tehdä paremmin (varhainen, silmänisku iterointi ryhmä wascalled Bad Rock Band). Ajatuksena oli yksinkertaisesti tehdä jotain rikkaampaa ja vailla rotea—jotain hengellisesti samankaltaista kuin Phillip Rothin,Terry Southernin tai Kurt Vonnegutin romaanit, vähemmän skronkaavaa ja absurdia kuin Frank Zappa, mutta yhtä kunnianhimoista. Fagen ja Becker ihailivat muusikoita kuten Sonny Rollins ja Charles Mingus-määrätietoisia, ajavia soittajia, jotka väheksyivät tai kumosivat muiden odotukset heidän työstään.
on tietysti vaikea olla pitkään äärimmäisen vakava ilman, että on myös hauska. Alusta alkaen Steely Dan lampooned itseään, ottaen nimensä masturbointilaite (vaikuttava, hihna-kumi dildo inWilliam Burroughs ’ s ”Naked Lunch”). Vaikka kriitikot ylistävät Beckerin ja Fagenin kappaleita muusikkoina ja sovittajina, olen aina ihaillut heidän kekseliäitä sanoituksiaan. On jaarittelevia, leikkisiä lauluja uhkapelureista, finanssimarkkinoista, avaruusolennoista ja viime aikoina kaatuneiden moninaisista lohdutuksista (”I kinda like frying up / My sad cuisine / getting in bed / Curling up with a girlie magazine”). Bändikin voisi olla piinallinen. ”DirtyWork” kappaleesta ” Can ’t Buy aThrill” on osittain alistunut, osittain närkästynyt Oodi sille,että joku jota rakastaa, käyttää sitä armotta. ”DeaconBlues” yhtyeen vuoden 1977 albumilta ” Aja ” kertoo tavallaan yliopistojalkapallosta ja tavallaan jazzista, mutta lähinnä tilinteosta omien epäonnistumisten kanssa:
I ’ ll learn to work the saxophone
I play just what I feel
Drink Scotch whiskey all night long
And die behind the wheel
They got a name for the winners in the world
I want a name when I lose
They call Alabama the Crimson Tide
call me Deacon Blues
yhtye oli tauolla vuodesta 1981 vuoteen 1993, jolloin se palasi kiertueelle tukemaan ”kamakiriadia”, Fagenin toista sooloalbumia, jonka Becker tuotti. Tämä johti useampiin kiertueisiin ja lopulta vuonna 2000 uuteen albumiin:”Two Against Nature” on yhtyeen kahdeksas levy ja ensimmäinen sitten vuoden 1980. Vuonna 2001″ Two Against Nature ”voitti Grammyn Album of theear-albumista riitaisasti, päihittäen Beckin” Midnite Vulturesin”, Paulsimonin” You ’re the One”, Radioheadin” Kid A: n ”ja Eminemin” TheMarshall Mathers LP: n”.(Newsweek, muun outlets, myöhemmin kutsui tätä yksi ”mostridiculous” albumi vuoden julistuksia koskaan, mikä on luultavasti totta, vaikka Iam oudosti ihastunut albumin erityisesti slinkiness-unapologetic wayit luikertelee huoneeseen.)
voisin viettää koko päivän miettien, miten kuvailla suosikkini Dan-kappaletta – ”Rikki Don’ t Lose ThatNumber” yhtyeen kolmannelta levyltä ”PretzelLogic” – mutta se on liian villi ja monilukuinen toheel kirjoitettuihin luonnehdintoihin. En pääse sinne. Kun suljen myeyesin ja kurkotan kielikuvia, näen vain Beckerin, jolla on pitkät hiukset, aurinkolasit ja näyttävän leveäkauluksinen paita yhtyeen esiintymisestä TV-ohjelmassa ”The Midnight Special”, heiluttamassa sormeaan minulle. ”Onnea matkaan, ystävä”, hän sanoo.