LifeEdit
Joseph Nathan Oliver syntyi Louisianan Abenissa lähellä Ascension Parishin donaldsonvilleä ja muutti nuoruudessaan New Orleansiin. Hän opiskeli ensin pasuunaa, vaihtoi sitten kornettiin. Vuosina 1908-1917 hän soitti kornettia New Orleansin puhallinorkestereissa ja tanssiorkestereissa sekä kaupungin punaisten lyhtyjen kaupunginosassa, joka tuli tunnetuksi nimellä Storyville. Yhtyettä, jota hän johti yhdessä pasunisti Kid Oryn kanssa, pidettiin yhtenä New Orleansin parhaista ja kuumimmista 1910-luvun lopulla. Hän oli suosittu New Orleansissa yli talous – ja roturajojen ja hänellä oli kysyntää kaikenlaisille musiikkikeikoille.
Tulanen yliopiston Hogan-Jazzarkistossa Oliverin lesken Estellan kanssa tehdyn haastattelun mukaan tansseissa, joissa Oliver soitti, puhkesi tappelu, ja poliisi pidätti hänet, hänen yhtyeensä ja tappelijat. Storyvillen sulkeuduttua hän muutti vaimonsa ja tytärpuolensa Ruby Tuesday Oliverin kanssa Chicagoon vuonna 1918. Huomattavasti erilaisia hänen lähestymistapansa olivat nopeammat tempot, toisin kuin New Orleansin afroamerikkalaisten Tanssisalien hitaat dragit.
Chicagossa hän löysi töitä New Orleansista tulleiden kollegoiden, kuten klarinetisti Lawrence duhén, basisti Bill Johnsonin, pasunisti Roy Palmerin ja rumpali Paul Barbarinin kanssa. Hänestä tuli duhén yhtyeen johtaja ja hän soitti useilla chicagolaisilla klubeilla. Kesällä 1921 hän vei ryhmän länsirannikolle soittaen keikkoja San Franciscossa ja Oaklandissa Kaliforniassa. Länsirannikolla Oliver yhtyeineen harjoitti vaudeville-perinnettä esiintyen plantaasiasuissa.
Oliver yhtyeineen palasi vuonna 1922 Chicagoon, jossa he alkoivat soittaa Royal Gardens-kabareessa nimellä King Oliver and his Creole Jazz Band (myöhemmin nimeltään The Lincoln Gardens). Kornetissa Oliverin lisäksi mukana olivat hänen suojattinsa Louis Armstrong toisessa kornetissa, Baby Dodds rummuissa, Johnny Dodds klarinetissa, Lil Hardin (myöhemmin Armstrongin Vaimo) pianossa, Honoré Dutrey pasuunassa ja Bill Johnson kontrabassossa. Tämän ryhmän vuonna 1923 Gennettille, Okehille, Paramountille ja Columbialle tekemät levytykset osoittivat New Orleansin kollektiivisen improvisaation tyylin, joka tunnetaan myös nimellä Dixieland, ja toivat sen suuremman yleisön tietoisuuteen. Armstrong joutui voimakkaan soittonsa vuoksi seisomaan huoneen nurkassa, kaukana torvesta. Lisäksi valkoiset muusikot vierailivat Lincoln Gardensissa oppiakseen Oliverilta ja hänen yhtyeeltään. Tuleva kiertue Keskilännen osavaltioissa lopulta hajotti yhtyeen vuonna 1924.
1920-luvun puolivälissä Oliver laajensi yhtyeensä yhdeksään muusikkoon esiintyen nimellä King Oliver and his Dixie Syncopators ja alkoi käyttää enemmän kirjoitettuja sovituksia jazzsooloilla. Tämä Oliverin Plantation Caféssa johtama yhtye kilpaili suoraan Louis Armstrongin Sunset Stompersin kanssa, joka esiintyi Sunset Caféssa. Vuonna 1927 yhtye lähti New Yorkiin, mutta hän hajotti sen tehdäkseen freelance-keikkoja. Myöhemmin 1920 – luvulla hän kamppaili trumpetin soittamisen kanssa iensairautensa vuoksi, joten hän palkkasi muita hoitamaan soolot, kuten veljenpoikansa Dave Nelsonin, Louis Metcalfin ja Red Allenin. Hän yhdisti yhtyeen vuonna 1928 ja levytti Victor Talking Machine Companylle vuotta myöhemmin. Hän jatkoi vaatimattomalla menestyksellä, kunnes talouden laskusuhdanne vaikeutti varausten löytämistä. Hänen parodontiittinsa teki trumpetin soittamisesta vähitellen vaikeaa. Hän lopetti musiikin tekemisen vuonna 1937.
työ-ja vaikuttajamedit
soittajana Oliver kiinnostui suuresti torvensa soinnin muuttamisesta. Hän oli uranuurtaja mykyjen, kuten kumisen putkimännän, Derby-hatun, pullojen ja kuppien käytössä. Hänen lempinimensä mykkä oli C. G. Conn Instrument Companyn tekemä pieni metallinen mykkä, jolla hän soitti kuuluisan soolonsa sävellyksellään ”Dippermouth Blues” (kornetisti Louis Armstrongin varhainen lempinimi). Hänen Dixie Syncopatorsin kanssa tekemänsä levytyksen ”Wa Wa Wa” voidaan katsoa antaneen tällaisille tekniikoille nimen wah-wah. Tämä ”friikkimäinen” trumpetinsoittotyyli oli esillä myös hänen sävellyksessään ” Eccentric.”
Oliver oli myös lahjakas säveltäjä ja kirjoitti monia sävelmiä, joita soitetaan edelleen säännöllisesti, kuten ”Dippermouth Blues”, ”Sweet Like This”, ”Canal Street Blues” ja ”Doctor Jazz. Esimerkiksi” ”Dippermouth Bluesin” sovitti Don Redman Fletcher Hendersonin orkesterille uudella nimellä ” Sugar Foot Stomp.”
Oliver esiintyi enimmäkseen kornetilla, mutta monien kornetistien tavoin hän vaihtoi trumpettiin 1920-luvun lopulla. Hän piti jazzin pioneeria Buddy Boldenia varhaisena vaikuttajana, ja oli puolestaan merkittävä vaikuttaja lukuisille nuoremmille kornetti – /trumpetinsoittajille New Orleansissa ja Chicagossa, kuten Tommy Ladnierille, Paul Maresille, Muggsy Spanierille, Johnny Wiggsille, Frank Guarentelle ja kaikista kuuluisimpana Armstrongille. Yksi hänen suojatteistaan, Louis Panico (kornetisti Isham Jonesin orkesterissa), kirjoitti kirjan the Novelty Cornetist, joka on kuvitettu valokuvilla, joissa näkyy joitakin hänen Oliverilta oppimiaan mykistystekniikoita.
Armstrongin mentorina New Orleansissa Oliver opetti nuorta Louis ’ ta ja antoi tälle työpaikan Kid Oryn yhtyeessä tämän lähtiessä Chicagoon. Muutamaa vuotta myöhemmin Oliver kutsui hänet Chicagoon soittamaan yhtyeensä kanssa. Louis muisti Oliverin ”Papa Joena” ja piti tätä idolinaan ja inspiraationaan. Omaelämäkerrassaan Satchmo: My Life in New Orleans Armstrong kirjoitti: ”Se oli minun kunnianhimoni pelata niin kuin hän teki. Olen edelleen sitä mieltä, että ilman Joe Oliveria Jazz ei olisi sitä mitä se on tänä päivänä. Hän oli itse luoja.”