Early bandsEdit
alun perin isoisänsä osakekannan myynnillä rahoitettu Georgen ensimmäinen yhtye The Factory perustettiin vuonna 1965 ja se julkaisi ainakin yhden singlen Uni Records-levymerkillä, ”Smile, Let Your Life Begin”. Jäsenet olivat future Little Feat rumpali Richie Hayward (joka korvasi Dallas Taylorin syyskuussa 1966), Martin Kibbee (alias Fred Martin), joka myöhemmin kirjoitti useita Little Feat kappaleita George (mukaan lukien ”Dixie Chicken” ja ”Rock and Roll Doctor”), ja Warren Klein kitara. Frank Zappa tuotti yhtyeelle kaksi kappaletta, mutta ne julkaistiin vasta vuonna 1993 albumilla ”Lightning-Rod Man”, joka on kreditoitu Lowell Georgelle ja The Factorylle. Yhtye esiintyi 1960-luvun tilannekomediasarjassa ”F Troop”nimellä” The Bedbugs”. He esiintyivät myös Gomer Pylen, U. S. M. C.: n jaksossa ”Lost, The Colonel ’s Daughter” (kausi 3, jakso 27). He esiintyivät kohtauksessa A-Go-Go-klubin sisällä, ja heidän musiikkinsa kuultiin soivan äänekkäästi. He saivat krediittejä jakson lopussa nimellä”’ The Factory ’Lowell-Warren-Martin-Rich, Courtesy of Universal Records”. Tehtaan lakkauttamisen jälkeen George liittyi hetkeksi Standelleihin.
Zappa and The Mothers of InventionEdit
marraskuussa 1968 George liittyi Zappa ’s Mothers of Inventionin rytmikitaristiksi ja nimelliseksi laulusolistiksi; häntä voi kuulla levyllä Weasels repi My Flesh, Burnt Weeny Sandwich, You Can’ t Do That On Stage Anymore, Vol. 1, You Can ’ t Do That on Stage Anymore, Vol. 4 ja ensimmäinen levy You Can ’ t Do That on Stage Anymore, Vol. 5. Tänä aikana hän omaksui Zappan itsevaltaisen johtamistyylin ja avant garde-vaikutteiset käsitteelliset / prosessuaaliset sävellysmenetelmät. Hän ansaitsi ensimmäisen tuotantohyvityksensä (yhdessä Zappan ja Russ Titelmanin kanssa) ”groupie group” The Gtosin levyttämällä ”Permanent Damage” – albumilla. George väitti myöhemmin, että” hänellä ei ollut mitään todellista tehtävää yhtyeessä ” ja jätti yhtyeen toukokuussa 1969 hämärissä olosuhteissa. GTOs: n jäsen Pamela Des Barres on väittänyt, että Zappa erotti Georgen marihuanan polttamisesta, kun taas George väitti vuoden 1975 Little Feat-konsertissa, että hänet erotettiin, koska hän ”kirjoitti laulun huumeista.”Toisaalta elämäkerran kirjoittaja Mark Brend vakuuttaa, että Zappa piti kappaleesta, mutta ajatteli, ettei sille ollut paikkaa äitien setissä; George itse vaihtoehtoisesti väitti, että ”päätettiin, että minun pitäisi lähteä ja perustaa yhtye” yhteisestä sopimuksesta. George väitti myös soittaneensa kreditoimatonta kitaraa Hot Rats-yhtyeessä.
Little FeatEdit
jätettyään Mothers of Inventionin George kutsui muusikkokollegansa entisen Zappan basistin Roy Estradan, kosketinsoittaja Bill Paynen ja rumpali Richie Haywardin muodostamaan uuden yhtyeen, jonka he nimesivät Little Featiksi. George yleensä (mutta ei aina) soitti soolokitaraa ja keskittyi slide-kitaraan, mutta Ry Cooder soitti slide-kappaleen ”Willin'” debyyttialbumilla Little Feat-albumin jälkeen, kun George loukkasi pahasti kätensä työskennellessään moottoroidulla mallilennokilla, vaikka George nauhoitti uudelleen osan materiaalistaan ja soitti loput levyn slide-työstä. Mark Brend kirjoitti, että Georgen ”kompression käyttö määritteli hänen soundinsa ja antoi hänelle keinot soittaa pidennettyjä melodisia repliikkejään.”George aloitti slide-soittonsa Searsin, Roebuckin ja Co: n kotelolla. 11 / 16ths {sytytystulppia oli kahta kokoa: 13/16″ ja myöhemmin 5/8”. Edellinen oli yleinen Georgen aikana.} sytytystulpan jakoavain, jonka hän sai ystävältään, Steveltä, jonka hän oli tavannut New Hampshiresta, eikä perinteiseltä lasi-tai terässormiputkelta.
Little Feat sai levytyssopimuksen Warner Bros. Recordsilta Zappan ponnistelujen kautta ja heidän ensimmäinen albuminsa oli Russ Titelmanin tuottama Little Feat, mutta se ei ollut kaupallinen menestys ja myi vain 11 000 kappaletta alkuperäisellä julkaisullaan.
Ted Templemanin tuottama jatkoalbumi Sailin’ Shoes oli yhtyeen ensimmäinen levy, jossa oli Neon Parkin kansikuvia, mutta hyvistä arvosteluista huolimatta albumi ei menestynyt kaupallisesti paremmin.
Estrada jätti yhtyeen vuonna 1972 liittyäkseen Captain Beefheartin Taikayhtyeeseen sekä päästäkseen Los Angelesin saasteista ja hänet korvasi bassossa Kenny Gradney. Lisäksi Little Feat laajeni sekstetiksi lisäämällä yhtyeeseen toisen kitaristin Paul Barreren ja lyömäsoittaja Sam Claytonin, mikä sementoi klassisen kokoonpanon, ja he ottivat New Orleansin funk-suunnan seuraavalla albumillaan Dixie Chicken, joka oli ensimmäinen Georgen tuottama.
keväällä 1976 Little Feat kiersi Pohjois-Amerikkaa The Whon lämmittelijänä.
ongelmia tämän tiedoston soitossa? Katso media help.
Little Feat julkaisi 1970-luvulla useita muita studioalbumeita, kuten: Feats Don ’ t Fail Me Now, viimeinen levy ja Time Loves a Hero. Yhtyeen vuoden 1978 livealbumista Waiting for Columbus tuli yhtyeen myydyin albumi.
Jännitteet yhtyeen sisällä, erityisesti Georgen, Paynen ja vähemmässä määrin Barreren välillä musiikillisen ohjauksen ja johtajuuden suhteen johtivat Paynen ja Barreren eroon yhtyeestä vuonna 1979 ja sitä seuranneeseen yhtyeen hajoamiseen. Haastattelussa Bill Flanagan johti 11 päivää ennen kuolemaansa, George sanoi, että hän halusi uudelleen muodostaa Little Feat ilman Payne ja Barrere, jotta hän voisi uudelleen täyden määräysvallan ryhmä.
Levyntuottaja
George toimi myös tuottajana ja tuotti The Grateful Deadin vuoden 1978 albumin Shakedown Street sekä Little Featin levyt ja oman vuoden 1979 sooloalbumin Thanks, I ’ll eat It Here; hän oli myös mukana tuottamassa paria kappaletta Valerie Carterin vuoden 1977 julkaisulla Just a Stone’ s Throw Away. Vuonna 1977 hän oli mukana tuottamassa John Starlingin debyyttisooloalbumia Long Time Gone.
Session workEdit
kun George ei soittanut Little Featin kanssa, hän lainasi kykyjään sessiosoittajana eri artisteille, useimmin slide-kitaristina. Hän oli mukana Barbara Keithin vuoden 1972 debyytissä, John Calen teoksessa Paris 1919 (1973), Happy End ’s Happy End (1973), Bonnie Raittin teoksessa Takin’ My Time (1973; ”I Feel the Same” ja ”Guilty”), Harry Nilssonin Son of Schmilsson (1973; ”Take 54”), James Taylorin Gorillassa (1975; ”Angry Blues”), The Metersin Nuorennusleikkauksessa (1974; ”Just Kissed My Baby”), John Sebastianin Tarzana Kid (1974) ja Jackson Brownen The Pretender (1976).
The Metersin ohella Georgen slide-työ on näkyvästi esillä Robert Palmerin ensimmäisellä sooloalbumilla ”Sneakin’ Sally Through the Alley”, joka äänitettiin New Orleansissa vuonna 1974. Vuotta myöhemmin Palmerin toisen albumin (Pressure Drop) tuotti tehokkaasti George, ja Little Feat toimi ydinyhtyeenä sessioissa. Palmer piti kuitenkin tuottajan kunnian Island Recordsin ja Warnersin välisen riidan vuoksi. Myöhemmät CD: t listaavat Steve Smithin tuottajaksi.