Lucille Clifton syntyi vuonna 1936 Depewissä, New Yorkissa ja kasvoi Buffalossa. Hän opiskeli Howardin yliopistossa ennen siirtymistään kotikaupunkinsa lähellä sijaitsevaan SUNY Fredoniaan. Hänet löysi runoilijana Langston Hughes (ystävänsä Ishmael Reedin kautta, joka jakoi hänen runojaan), ja Hughes julkaisi Cliftonin runoutta erittäin vaikutusvaltaisessa antologiassaan The Poetry of the Negro (1970). Tuotteliaan ja laajalti arvostetun runoilijan Lucille Cliftonin teos korostaa kestävyyttä ja voimaa vastoinkäymisten kautta keskittyen erityisesti afroamerikkalaiseen kokemukseen ja perhe-elämään. Myöntäessään arvostetun Ruth Lilly-Runopalkinnon Cliftonille vuonna 2007 tuomarit huomauttivat, että ”Lucille Cliftonin runojen ympärillä on aina uhkaava inhimillisyys—se on moraalinen ominaisuus, jota joillakin runoilijoilla on ja joillakin ei.” Ruth Lilly-palkinnon lisäksi Clifton oli ensimmäinen kirjailija, jonka kaksi runokirjaa valittiin Pulitzer-palkinnon finalisteiksi, Good Woman: Poems and a Memoir, 1969-1980 (1987) ja seuraava: New Poems (1987). Hänen kokoelmansa Kaksipäinen nainen (1980) oli myös Pulitzer-ehdokas ja voitti Massachusettsin yliopiston Juniper-palkinnon. Hän toimi Marylandin osavaltion poet laureatena vuosina 1974-1985 ja voitti arvostetun National Book Award for Blessing the Boats: New and Selected Poems-palkinnon vuosina 1988-2000. Lukuisten runokokoelmiensa lisäksi hän kirjoitti useita lastenkirjoja. Clifton oli Marylandin St. Mary ’ s Collegen arvostettu humanististen tieteiden professori ja Academy of American Poets-Akatemian kansleri. Hänen kirjoituksensa käsitteli lukemattomia aiheita tärkeillä tavoilla, mikä johti siihen, että hänen runojaan lukivat ihmiset, joilla oli monenlaisia taustoja ja kiinnostuksen kohteita.
Clifton tunnetaan siitä, että hän sanoo paljon vähäsanaisesti. Peggy Rosenthal kirjoitti the Christian Century review of Clifton ’ s work-teoksessaan: ”ensimmäinen asia, joka pistää silmään Lucille Cliftonin runoudesta, on se, mikä puuttuu: kapitalisaatio, välimerkit, pitkät ja runsaat linjat. Näemme runouden niin harvennettuna, että sen tilat ottavat substanssin, muuttuvat muotoilevaksi läsnäoloksi yhtä paljon kuin itse sanat.”American Poetry Review-lehden artikkelissa Cliftonin työstä Robin Becker kommentoi Cliftonin laihaa tyyliä: ”Cliftonin poetiikka vähättelystä—ei kapitalisaatiota, muutama vahva painotus per rivi, monet runot yhteensä alle kaksikymmentä riviä, terävä retorinen kysymys-sisältää vain olennaisen.”Runoilija Elizabeth Alexander ylisti The New Yorker-lehdessä Cliftonin kykyä kirjoittaa ”fyysisesti pieniä runoja, joissa on valtavia ja syvällisiä sisäisiä maailmoja”.
Cliftonin ensimmäinen runoteos ”Good Times” (1969) nimettiin New York Timesin vuoden 10 parhaan kirjan joukkoon. Cliftonin kuusilapsisen perheen inspiroimissa runoissa näkyy Cliftonin varauksettoman tyylin alku ja afroamerikkalaisen kaupunkielämän faktojen keskipiste. Cliftonin toinen runoteos Good News about the Earth: New Poems (1972) kirjoitettiin keskellä 1960-ja 70-lukujen lopun poliittisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia, ja sen runot heijastavat näitä muutoksia, mukaan lukien keskijakso, joka osoittaa kunnioitusta mustille poliittisille johtajille. Runous, Ralph J. Mills, Jr., sanoi, että Cliftonin runollinen laajuus ylittää mustan kokemuksen ” syleilemään koko maailmaa, inhimillistä ja ei-inhimillistä, siinä syvässä vakuutuksessa, jonka hän tekee kielteisten todisteiden hampaissa.”Cliftonin kolmas runokokoelma an Ordinary Woman (1974) kuitenkin hylkäsi pitkälti hänen aiempia kirjojaan leimanneiden rotukysymysten tarkastelun ja katsoi sen sijaan kirjailijan rooleja naisena ja runoilijana. Helen Vendler julisti The New York Times Book Review-lehdessä, että Clifton ”palauttaa mieleemme ne paljaat paikat, joita olemme kaikki odottaneet ’tavallisina naisina’, ilman vaihtoehtoja, mutta kyllä tai ei, ei taidetta, ei armoa, ei sanoja, ei armoa.”Generations: A Memoir (1976) on” kaunopuheinen vanhempien muistopuhe”, Reynolds Price kirjoitti The New York Times Book Review-lehdessä ja lisäsi, että ” kuten useimmat elegistit, hänen tarkoituksensa on ikuistaa ja juhlia, ei tuomita … ei ole olemassa jatkuvaa kronologista kertomusta. Sen sijaan lyhyiden anekdoottien rykelmät kerääntyvät kahden navan ympärille, isän ja äidin kuolemiin.”Kirjasta on myöhemmin koottu kirja Good Woman: Poems and a Memoir: 1969-1980, joka oli ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi yhdessä Next: New Poemsin (1987) kanssa.
Cliftonin kaksoispulitzer-ehdokkuutta seurannut kirja Quilting: Poems 1987-1990 (1991) sai myös laajaa kriitikoiden suosiota käyttäen peittoa elämän metaforana, jokainen runo on tarina, joka on sidottu yhteen historian kautta ja kuvaannollisesti ommeltu kokemuksen langalla. Ne on jaettu osiin, joista jokaisella on tavanomaisen peiton nimi – ”kahdeksansakarainen tähti” ja ” elämän puu.”Cliftonin pääpaino on naisten historiassa, mutta Robert Mitchellin mukaan American Book Review’ ssä hänen runoutensa kirjo on paljon laajempi: ”hänen sankareihinsa kuuluvat vanhoille plantaaseille haudatut nimettömät orjat, Hector Pieterson (ensimmäinen Soweton mellakassa kuollut lapsi), Fannie Lou Hamer (Mississippin rauhan ja vapauden puolueen perustaja), Nelson ja Winnie Mandela, W. E. B. DuBois, Huey P. Newton ja monet muut ihmiset, jotka antoivat elämänsä mustille ihmisille orjuudesta ja ennakkoluuloista.”
tilkkutöiden harrastajiin kuului New York Times Book Review ’ n kriitikko Bruce Bennett, joka kehui Cliftonia ”intohimoiseksi, armeliaaksi kirjailijaksi, joka muuttuu vihaiseksi, profeetalliseksi, myötätuntoiseksi, terävänäköiseksi, sensuelliksi, haavoittuvaksi ja hauskaksi. … Liikkeen ja vaikutus koko teoksen kommunikoida tunnetta matka, jonka kautta runoilija saavuttaa ymmärrystä jotain uutta.”Cliftonin vuoden 1993 runokokoelma” The Book of Light ” sisältää runoja kiihkoilusta ja suvaitsemattomuudesta.; tuho, mukaan lukien runo poliisin traagisesta pommi-iskusta MOVE-yhdistykseen Philadelphiassa vuonna 1985; uskonto, jolle on ominaista sarja runoja, joissa on vuoropuhelu Jumalan ja paholaisen välillä; ja mytologia, jonka runot kertovat hahmoista kuten Atlas ja Teräsmies. ”Jos tämän runoilijan taide on sittemmin syventynyt … Good Times, it ’s in the increased capacity for quiet delicious and fresh generalization”, huomautti Runonlausuja Calvin Bedient, joka väitti, että kun Clifton kirjoittaa ilman ”vihaa ja sentimentaalisuutta, hän kirjoittaa hänen merkittävä parhaimmillaan.”Lockett päätteli, että kokoelma on ”ilon lahja, aidosti valaistu käsikirjoitus kirjailijalta, jonka voimat ovat armon vierailleet.”
sekä The Terrible Stories (1996) että Blessing the Boats: New and Selected Poems, 1988-2000 (2000) valottavat naisten selviytymistaitoja sairastelun, perheen mullistusten ja historiallisen tragedian edessä. Blessing the Boats on neljän Cliftonin kirjan sekä uusien runojen kokoelma, joka, Becker totesi American Poetry Review-lehdessä, ”näyttää lukijoille, miten runoilijan teemat ja muodolliset rakenteet kehittyvät ajan myötä.”Näihin niteihin koottujen teosten joukossa on useita kirjailijan rintasyövästä. Hän käsittelee myös nuorisoväkivaltaa, lasten hyväksikäyttöä, Raamatun henkilöhahmoja, Unia, orjuuden perintöä ja shamaanimaista empatiaa niinkin erilaisia eläimiä kuin kettuja, oravia ja rapuja kohtaan. Hän puhuu myös useilla eri äänillä, kuten Becker on todennut, muun muassa ” angel, Eeva, Lasarus, Leda, Lootin vaimo Lucifer … hän luotaa kertomuksia, jotka ympäröivät länsimaista sivilisaatiota ja takoo uusia.”
eräs Publishers Weekly-lehden arvostelija päätteli, että kokoelma ”tihkuu omaleimaista amerikkalaista ääntä, joka ei tyrmää ottaessaan vastaan elämän parhaat ja pahimmat puolet.”Teos sai National Book Awardin. Renee Olson kertoi The award for Booklist-palkintogaalassa, että ”Cliftonia syytettiin siitä, että hän toi esiin yhden naisen elämän kamppailun, kauneuden ja intohimon niin kirkkaasti ja voimakkaasti, että hänen visiostaan tulee edustava, yhteisöllinen ja unohtumaton.””Cliftonin 12.runokirjassa Mercy (2004) runoilija kirjoittaa äitien ja tyttärien suhteesta, terrorismista, ennakkoluuloista ja henkilökohtaisesta uskosta. Cliftonin seuraava kirja ”Voices” (2008) sisältää lyhyitä säkeitä henkilöitymässä esineisiin sekä runoja tutummassa maastossa. Arvostellessaan kirjaa Baltimore Sun-lehdelle Diane Scharper kommentoi Cliftonin nimen sysäystä: ”jokaisessa jaksossa tutkitaan runoilijan tapoja suhtautua ääniin: elottomien esineiden puhumista niistä muistettuihin ja kuvien otsikoissa kuultuihin. Meediona palvellessaan runoilija puhuu paitsi niiden asioiden puolesta, joilla ei ole ääntä, myös niihin liittyvien tunteiden puolesta.”
Lucille Clifton oli myös arvostettu lastenkirjailija. Hänen monet lapsille suunnatut kirjansa oli suunniteltu auttamaan heitä ymmärtämään omaa maailmaansa ja afroamerikkalaista perintöään. Kirjoissa kuten All Us Come Cross the Water (1973) Clifton loi kontekstin lisätäkseen tietoisuutta afroamerikkalaisesta historiasta ja perinnöstä. Hänen tunnetuin luomuksensa oli kuitenkin eräässä suurkaupungissa asuva afroamerikkalainen Everett Anderson. Clifton julkaisi kahdeksan Everett Andersonin nimeä, mukaan lukien Everett Andersonin jäähyväiset (1984), joka voitti Coretta Scott King-palkinnon. Yhdistäen Cliftonin työn lastenkirjailijana hänen runoihinsa Jocelyn K. Moody kirjoitti The Oxford Companion to African American Literature-lehdessä: ”kuten hänen runonsa, Cliftonin lyhyt fiktio ylistää ihmisen kykyä rakastaa, nuorentaa ja ylittää heikkous ja pahansuovaisuus, vaikka se paljastaa myytin amerikkalaisesta unelmasta.”
puhuu Michael S. Glaserin Antioch Review-lehden haastattelussa Clifton kertoi jatkavansa kirjoittamista, koska ” kirjoittaminen on tapa jatkaa toivoa … ehkä minulle se on tapa muistaa, etten ole yksin.”Miten Clifton haluaisi tulla muistetuksi? ”Haluaisin, että minut nähtäisiin naisena, jonka juuret ulottuvat Afrikkaan ja joka yritti kunnioittaa ihmisenä olemista. Minulla on taipumus yrittää auttaa.”
Clifton kuoli 13. helmikuuta 2010 Baltimoressa.