Disinhibited social engagement disorder (DSED) on yksi kiehtovimmista oireyhtymistä lasten ja nuorten psykiatriassa, mutta myös yksi vähiten ymmärretyistä. Tiedämme vain vähän sen kehityskulusta eri lapsiryhmissä, joten olin iloinen nähdessäni Guyon-Harrisin ja kollegoiden Bukarestin varhaisen Intervention tutkimuksen viiltävän pitkittäissuuntaisen työn.1 Oma kiinnostukseni DSED: hen syttyi jo 1990-luvun alussa, kun matkavirhe oli vienyt minut Guatemalaan ja olin löytänyt töitä orpokodista. Toimin myös perhelääkärinä ympäröivissä kylissä, joissa lapset olivat huomattavasti köyhempiä kuin orpokodissa olleet ikätoverinsa, jotka söivät kolme ateriaa päivässä, kloorattua juoksevaa vettä ja luotettavan koulun. Orpokodin lapsilla ei ollut perhehoitoa-sen sijaan he kokivat hoitajien vuoroja, joista monet olivat kaltaisiani kulkijoita, jotkut vain yhden tai kahden viikon ajan. Ennen matkaani vanhempi lastenpsykiatri oli aseistanut minut Bowlbyn Kiintymyssuhteella ja häviöllä 2 sekä valokopiolla ICD-10-luokituksesta ”Estoton kiintymyssuhdehäiriö.”Kaksoisroolini orpokodissa teki pian selväksi, että monien laitoshoitoon joutuneiden lasten sosiaalinen käyttäytyminen oli räikeän erilaista kuin heidän perhekasvatuksessa olevien ikätovereidensa. Tuntemattomat eivät voineet kävellä orpokodille, ennen kuin he olivat kuorineet pois kädet, jotka olivat työntäneet heidät ahtaalle. Sen sijaan paikallisten perhekotien lapset kurkkivat äitinsä hameiden takaa-aivan kuten John Bowlby oli sanonut heidän tekevän. Umpimähkäinen käytös oli mukautuvaa orpokodin ympäristössä, koska muuten emotionaalisesti laiminlyödyt lapset saivat purkauksia sopeutumisen kuka tahansa hoitaja oli käytettävissä. Sama umpimähkäinen käytös oli kuitenkin hyvin maladaptista orpokodin ulkopuolella, sillä lapset harhailivat pois tarkistamatta taakseen ja asettivat itsensä vaaraan.