sotaa edeltänyt toiminta
merkittävään juristiperheeseen syntynyt Vittorio Emanuele Orlando (1860-1952) opiskeli oikeustiedettä Palermon yliopistossa. Vuoteen 1882 mennessä hänestä oli tullut Italian nuorin valtiosääntöoikeuden professori, hän julkaisi arvostettuja teoksia oikeuskäytännöstä ja johti arvostettua julkisoikeuden aikakauslehteä. Orlandosta tuli Italian tunnetuin liberaali juristi, jonka kirjoitukset vaikuttavat maassa nykypäivään asti. Hänen juridiset kirjoituksensa kannattivat sosiaalilainsäädäntöä, oikeuslaitoksen riippumattomuutta, vaaliuudistusta, lakko-oikeutta ja valtion puolueettomuutta pääoman ja työvoiman välisessä taistelussa.
Orlando valittiin parlamenttiin vuonna 1897 Sisilian Partinicon piiristä, vaikka hän asui Roomassa. Hän tutustui liberaaliin valtiomies Giovanni Giolittiin (1842-1928), joka hallitsi Italian politiikkaa vuodesta 1901 ensimmäiseen maailmansotaan. Orlando toimi Giolittin kabineteissa opetusministerinä (1903-1905) ja oikeusministerinä (1907-1909) kannattaen liberaalia lainsäädäntöä, sovintoa kirkon kanssa ja kansalaisoikeuksia.
Orlando ja ensimmäinen maailmansota
Italia julistautui puolueettomaksi ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914. Orlando kannatti politiikkaa, mutta omaksui myöhemmin interventionismin. Maaliskuuta 1914 neutraalisti Giolittin tilalle pääministeriksi tullut Antonio Salandra (1853-1931) pyysi häntä toisen kerran oikeusministeriksi. Hänen tehtävänään oli valmistella Italian hallitsemiseksi sota-aikana tarvittava lainsäädäntö. Uudet lait antoivat osavaltiolle mahdollisuuden vedota poikkeuksellisiin valtaoikeuksiin, mutta Orlando lupasi suojella kansalaisoikeuksia konfliktin aikana.
Italian puolueettomuuden aikana (2.elokuuta 1914-23. toukokuuta 1915) puolueettomien ja interventionistien väliset väittelyt ravisuttivat maata. Väliintulon jälkeen sotaponnistelujen kannattajat vaativat hallitusta sortamaan sodanvastaisia aktivisteja, erityisesti sosialisteja ja katolisia. Italian katoliset olivat vastustaneet väliintuloa ja hyväksyneet myöhemmin sodan, mutta joutuivat hyökkäyksen kohteeksi Paavi Benedictus XV: n (1854-1922) rauhantekojen vuoksi. Orlando salli sodanvastaisten aktivistien harjoittaa toimintaansa ja suojeli kirkon itsenäisyyttä 13.toukokuuta 1871 hyväksytyn Takauslain nojalla.
armeijan komentajat reagoivat voimakkaasti Orlandon politiikkaa vastaan. Toukokuussa 1916 Itävallan hyökkäys tuotti armeijan päällikkö Luigi Cadornalta (1850-1928) pyynnön lisäjoukoista. Armeijan siviilihallinnosta syntyi kiista, joka johti Salandran kaatumiseen ja toi taipuisamman Paolo Bosellin (1838-1932) valtaan 18.kesäkuuta suurten poliittisten ryhmittymien muodostaman ”kansallisen yhtenäisyyden” hallituksen johdossa. Orlando osallistui sisäministerinä ja ”Vasemmistoliberaalien”edustajana. Hän jatkoi kirkon itsenäisyyden suojelemista ja vastusti sanan -, lehdistön-ja yhdistymisvapauden tukahduttamispyrkimyksiä, mikä teki hänestä nationalistien ja armeijan pääkohteen, sillä he uskoivat näiden vapauksien vahingoittaneen sotaponnisteluja.
keväällä 1917 itävaltalaiset ottivat 6 500 vankia sotilaallisessa vastahyökkäyksessä. Cadorna syytti Orlandoa ja sodanvastaista toimintaa Orlandon synnyinmaassa Sisiliassa ja väitti sisilialaisten osallistuneen kutsuntojen väistelyyn. Hän tiukensi armeijan kurinpitotoimia ja vaati hallituksen välittömiä toimia kotimaisten kapinallisten tukahduttamiseksi. Orlando syytti sotaministeri Gaetano Giardinoa (1864-1935) uhkailusta sisäministerin virassa, ja huhut sotilasvallankaappauksesta velloivat. Hallituksen kokouksessa 28 päivänä syyskuuta 1917 Orlando vastasi tuomitsemalla Cadornan väitteet ja pakottamalla hänet perääntymään.
Pääministeri: Vaikea tie voittoon
24. lokakuuta 1917 Itävalta-Saksan hyökkäys Caporettoon tuotti Italialle suuria tappioita, mutta Piaven vastarinta esti vihollisen tavoitteen lyödä maa ulos sodasta. Tappio vahingoitti Italian sotilaallista mainetta ja pakotti Bosellin eroamaan ja korvaamaan Orlandon, joka varmisti kuninkaalta lupauksen Cadornan erottamisesta ja kokosi maan vastustamaan vihollista.
Orlandon liberaali politiikka sai hänelle tukea Katolilaisilta ja vaikutusvaltaisimmilta sosialistijohtajilta. Hän lisäsi kansan tukea sotaponnisteluille vastustaen samalla sortovaatimuksia. Orlando puuttui maan eri yhteiskuntaryhmien epäkohtiin. Hän esimerkiksi lisäsi talonpoikien sotilaallisia vapautuksia vastauksena etelän talonpoikien kritiikkiin, koska nämä paheksuivat asevoimissa palvelemista suhteettoman paljon verrattuna pohjoisen teollisuustyöläisiin. Hänen hallituksensa lupasi maareformin konfliktin loputtua ja perusti uuden kansallisen veteraanijärjestön ja rahaston, jonka tarkoituksena oli ostaa maata palaaville sotaveteraaneille.
hallituksen toimet paransivat myös sotilaiden taistelutahtoa ja piristivät heidän taistelutahtoaan. Uusi komentaja Armando Diaz (1861-1928) pehmensi Cadornan ankaraa kuria ja omaksui nykyaikaisen sotatekniikan. Orlandon hallitus perusti sotilasavun ja Sotaeläkkeiden ministeriön, joka antoi sotilaille henkivakuutukset. Se julkaisi aikakausjulkaisuja, joissa selitettiin tavoitteita, joiden puolesta sotilaat taistelivat,ja lisäsi kymmenen päivää ylimääräistä lomaa nykyisiin viiteentoista. Orlandon johdolla maa ja armeija toipuivat Caporetton tappiosta ja lähtivät hyökkäykseen. Vittorio Veneton taistelussa (24.lokakuuta-3. marraskuuta 1918) italialaiset löivät Itävallan joukot ja lopettivat sodan Italian rintamalla viikkoa ennen aselepoa länsirintamalla.
Orlando sodan jälkeen
Orlando johti Italian delegaatiota Pariisin rauhankonferenssiin. Italian ja liittoutuneiden välisistä kiistoista ja ”silvotun voiton” käsitteestä on keskusteltu paljon. Valitettavasti tämän kysymyksen historiankirjoitus on juuttunut ”oletusasentoon” siitä, miten Italia taisteli ja oletettavasti pyysi liikaa vastineeksi ponnisteluistaan keskusvaltojen kukistamiseksi. Tavanomaisista historiallisista keskusteluista poiketen tälle keskustelulle on ominaista enemmän hiljaisuus kuin melu, eikä konferenssin vaikutuksiin fasismin nousun syynä ole juurikaan kiinnitetty huomiota, sillä historioitsijat ovat olleet taipuvaisia sivuuttamaan konferenssin vaikutuksen Italian sodanjälkeiseen kriisiin.
Orlandon hallitus kaatui 23. kesäkuuta 1919. Benito Mussolini (1883-1945) nousi valtaan vuonna 1922. Hän tukahdutti Orlandon liberaalin perinnön, joka heräsi henkiin Italian tasavallan perustamisen myötä vuonna 1946. Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen jäsenenä Orlando korosti Italian ennen fasismia vallinneita liberaaleja ja demokraattisia perinteitä pyrkien sisällyttämään ne uuden tasavaltalaisen perustuslain oikeudellisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Hän uskoi Italian siirtyneen uuteen vallankumoukselliseen aikakauteen, jota leimasivat massapolitiikka ja nykyaikaiset perustuslait. Kahdeksankymmentäseitsemän-vuotiaana hän hyväksyi täysin nämä muutokset.
Spencer Di Scala, University of Massachusetts Boston
Osiotoimittaja: Marco Mondini