Encyclopædia Britannica kuvailee julmuuden teatteria ”alkeelliseksi seremonialliseksi kokemukseksi, jonka tarkoituksena on vapauttaa ihmisen alitajunta ja paljastaa ihminen itselleen”. Se jatkaa, että Manifeste du Théâtre de la cruauté (1932; julman teatterin manifesti) ja Le Théâtre et son double (1938; teatteri ja sen kaksoisolento) vaativat molemmat ” yhteyttä näyttelijän ja yleisön välillä taikamanauksessa; eleet, äänet, epätavalliset maisemat ja valaistus muodostavat yhdessä sanoja paremman kielen, jonka avulla voidaan horjuttaa ajattelua ja logiikkaa ja järkyttää katsoja näkemään maailmansa pohjattomuus.”Artaud varoitti psykologian vaaroista teatterissa ja pyrki luomaan teatterin, jossa mise-en-scène, kaikki mikä on läsnä produktion lavastuksessa, voitaisiin ymmärtää kodifioiduksi näyttämökieleksi, jossa puhuttua kieltä korostettaisiin mahdollisimman vähän.
määritellessään Artaudin ”teatteria” ja ”julmuutta”Edit
julmuuden teatteria käsittelevissä kirjoituksissaan Artaud toteaa, että sekä ”teatteri” että ”julmuus” ovat erillisiä puhekielisistä merkityksistään. Artaud ’ lle teatteri ei tarkoita vain passiivisen yleisön edessä esitettyä lavastettua esitystä. Teatteri on harjoitus, joka ” herättää meidät. Hermot ja sydän”, ja joiden kautta koemme ”välitöntä väkivaltaista toimintaa”, joka ” inspiroi meitä kuviensa tulisella magnetismilla ja vaikuttaa meihin kuin hengellinen terapeutti, jonka kosketusta ei voi koskaan unohtaa.”
vastaavasti julmuus ei viittaa henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Tutkija Nathan Gorelickin mukaan,
julmuus on syvällisemmin elämän armotonta kiihtymystä, josta on tullut tarpeetonta, laiskaa tai joka on poistettu pakottavasta voimasta. Julmuuden Teatteri ilmentää kaikkea, mikä on ’rikollisuutta, rakkautta, sotaa tai hulluutta’, jotta se ’unohtumattomasti juurisi sisimpäämme ajatukset jatkuvasta konfliktista, kouristuksesta, jossa elämä jatkuvasti repeilee, jossa kaikki luomakunnassa nousee ja asettuu asettamaamme arvoastetta vastaan.
artaudille julmuus ei ole yksinomaan sadismia tai kivun aiheuttamista, vaan yhtä usein väkivaltaista, fyysistä päättäväisyyttä väärän todellisuuden murtamiseksi. Hän uskoi tekstin olleen merkityksen tyranni, ja kannatti sen sijaan teatteria, joka koostuu ainutlaatuisesta kielestä, ajatuksen ja eleen puolivälissä. Artaud kuvasi henkistä fyysisin termein ja uskoi, että kaikki teatteri on fyysistä ilmaisua avaruudessa.
julmuuden teatteri on luotu palauttamaan teatteriin kiihkeä ja kouristeleva elämänkäsitys, ja juuri tässä väkivaltaisen tiukkuuden ja lavasteiden äärimmäisen tiivistymisen merkityksessä sen perustana oleva julmuus on ymmärrettävä. Tämä julmuus, joka on tarpeen vaatiessa veristä mutta ei järjestelmällistä, voidaan näin ollen samaistaa eräänlaiseen ankaraan moraaliseen puhtauteen, joka ei pelkää maksaa elämälle sitä hintaa, joka se on maksettava.
– Antonin Artaud, The Theatre of Cruelty, in the Theory of the Modern Stage (toim. Eric Bentley), pingviini, 1968, p.66
ilmeisesti Artaud ’ n julmuus-termin eri käyttötarkoituksia on tutkittava, jotta hänen ajatuksensa olisivat täysin ymmärrettäviä. Lee Jamieson on tunnistanut neljä tapaa, joilla Artaud käytti termiä julmuus. Ensinnäkin sitä käytetään vertauskuvallisesti kuvaamaan ihmisen olemassaolon olemusta.
julmuuden määritelmä informoi Artaud ’ n omaa, julistaen, että kaikki taide ilmentää ja voimistaa elämän taustalla olevia raakuuksia luodakseen uudelleen kokemuksen jännityksen … Vaikka Artaud ei virallisesti maininnut Nietzscheä, se sisältää tuttua suostuttelevaa auktoriteettia, samanlaista ylenpalttista fraseologiaa ja motiiveja extremisissä …
– Lee Jamieson, Antonin Artaud: Teoriasta käytäntöön, Greenwich Exchange, 2007, p.21-22
Artaud ’ s toinen käyttö termi (mukaan Jamieson), on eräänlaisena kurinalaisuutta. Vaikka Artaud halusi ”hylätä muodon ja lietsoa kaaosta” (Jamieson, s. 22), hän edisti esitystekniikoissaan myös tiukkaa kuria ja kurinalaisuutta. Kolmas termin käyttö oli ”julmuus teatteriesityksenä”. Julmateatteri pyrki sinkoamaan katsojan toiminnan keskipisteeseen pakottaen heidät sitoutumaan esitykseen vaistonvaraisella tasolla. Artaudille tämä oli julma, mutta välttämätön teko katsojalle, jonka tarkoitus oli järkyttää heitä itsetyytyväisyydestään.:
Artaud pyrki poistamaan esteettistä etäisyyttä ja saattoi yleisön suoraan kosketuksiin elämän vaarojen kanssa. Kun Artaud teki teatterista paikan, jossa katsoja on suojelemisen sijaan esillä, hän teki heille julmuuden teon.
– Lee Jamieson, Antonin Artaud: Teoriasta käytäntöön, Greenwich Exchange, 2007, p.23
Artaud halusi saattaa yleisön keskelle ”spektaakkelia” (hänen näytelmäkautensa), jotta se ”nielisi heidät ja vaikuttaisi heihin fyysisesti”. Hän viittasi tämän asettelun olevan kuin ”pyörre” – jatkuvasti muuttuva muoto – ”olla ansassa ja voimaton”. Hän myös painotti paljon ääntä sanojen tai dialogin sijaan sisällyttämällä siihen kovia huutoja, huutoja, aavemaisia ääniä tai ääniä, jotka saavat yleisön tuntemaan olonsa epämukavaksi. Sanat olivat riittämätön ilmaisuväline.
lopulta Artaud käytti termiä kuvaamaan filosofisia näkemyksiään.
irtiotto länsimaisesta teatterista
teatterissa ja sen Kaksoisolennossa Artaud ilmaisi ihailevansa itämaisia teatterimuotoja, erityisesti Balilaisia. Artaud katsoi, että teatterin painopiste oli länsimaissa käynyt aivan liian ahtaaksi—tarkastellen lähinnä yksilöiden psykologista kärsimystä tai tiettyjen ihmisryhmien yhteiskunnallisia kamppailuja. Hän halusi pureutua alitajuntaan seikkoihin, joiden hän uskoi olevan usein perimmäinen syy siihen, että ihmiset kohtelevat toisiaan huonosti. Hyökätessään yleisön aisteja vastaan Artaud oli vakuuttunut siitä, että teatterikokemus voisi auttaa ihmisiä puhdistamaan tuhoisia tunteita ja kokemaan iloa, jota yhteiskunta pakottaa heidät tukahduttamaan. Artaudille ” teatteri on luotu tyhjentämään paiseita kollektiivisesti.”
puutteellinen kieliedit
Artaud uskoi, että kieli oli täysin riittämätön keino ilmaista traumaa. Näin ollen sanoista tulisi hänen mielestään riisua merkitys ja valita niiden foniset elementit. Tutkija Robert Vorkin mukaan ” Theatre of Cruelty-teatterin näyttämöllä puhe typistyy ääniksi, huudoiksi ja siansaksalaisiksi huudoiksi, jotka eivät enää kutsu kohdetta olemassaoloon vaan pyrkivät sulkemaan pois sen olemassaolon.”Hieman paradoksaalisesti Artaud väittää, että hänen hahmonsa pystyvät ilmaisemaan asioita, joita muut eivät pysty sanomaan. Vork väittää: ”Artaud näyttää vihjaavan, että hänen näytelmänsä paljastaa tunteita ja kokemuksia, joita me kaikki yritämme kieltää ja joita emme halua tunnustaa, mutta jotka kuitenkin tapahtuvat.”
” Impossible theatre ”Edit
Stephen Barber selittää, että” julmuuden teatteria on usein kutsuttu ”mahdottomaksi teatteriksi” —se on elintärkeä sen synnyttämän inspiraation puhtaudelle, mutta toivottoman epämääräinen ja konkreettisilta yksityiskohdiltaan vertauskuvallinen.”Tämä mahdottomuus ei ole estänyt muita artikuloimasta versiota hänen periaatteistaan omien tutkimusmatkojensa pohjaksi. ”Vaikka monet näistä teatteritaiteilijoista julistivat Artaudilaista sukujuurta”, Susie Tharu väittää, ”Artaud’ lle, johon he vetoavat, on ominaista sitoutuminen yhtä historialliseen ja ylimaalliseen kuin heillä itsellään.”On, hän ehdottaa, toinen Artaud ja” perinne hän oli kätilö.”